Asunnottomien tarinat kertovat taistelusta – ja selviytymisestä

Asunnottomuutta ei poisteta vain rakentamalla uusia koteja. Moni asunnoton on pudonnut täysin tavanomaisten palvelujen ulkopuolelle. Olen nähnyt raavaan miehen tulevan paljain jaloin vastaanotolle kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Miehen ainoat kengät oli varastettu hänen nukkuessaan rappukäytävässä.

On toki ihmisiä, jotka eivät sopeudu tavanomaisiin palveluihin. Mutta en usko, että kukaan haluaisi kulkea talvipakkasella paljain jaloin. Elämän syrjäpoluille ajautuneet on helppo unohtaa ja vältellä heidän kohtaamistaan. Kuitenkin he ovat kaikesta huolimatta isiä, äitejä, jonkun lapsia, perheenjäseniä, lähimmäisiä.

On helppo sanoa, että asunnottomat ovat itse saattaneet itsensä huonoon asemaan, hoitakoot itsensä tästä eteenpäinkin. Tiedän kuitenkin kokemuksesta, että kaikkein syrjäytyneimpiä ja vaikeahoitoisisimpiakin ihmisiä voidaan auttaa. Tämä edellyttää, että heihin suhtaudutaan ihmisinä. Useimmiten he eivät ole itse valinneet asunnottoman osaansa, vaan heidät on siihen tavalla tai toisella pakotettu.

Olen työni kautta tavannut asunnottomia, joilla on porttikielto kaikkiin palveluihin. Porttikielto johtuu useimmiten aggressiivisesta käyttäytymisestä. Väkivalta ja viha taas ovat seurausta siitä, että näiden ihmisten on sananmukaisesti pitänyt taistella pysyäkseen edes hengissä.

He ovat kuitenkin selviytyneet. Selviytyneet, vaikka heitä ei ole lapsina ruokittu, heitä on hakattu, pilkattu, nöyryytetty, käytetty seksuaalisesti hyväksi. Pysyäkseen hengissä heidän täytynyt oppia, että kanssaihminen on ensi sijassa vihollinen, eikä ystäviä ole olemassa. Tällaisen menneisyyden omaava ihminen ei pysty yhtäkkiä luottamaan toisiin tai uskomaan nopeasti siihen, että hänelle halutaankin hyvää.

Silti syrjäytyneitäkin ihmisiä voidaan auttaa. Se vaatii sosiaali- ja terveysalan ammattilaisilta oman työn, käsitysten ja toimintatapojen kriittistä tarkastelua. Kaikki työn lähtökohdat on mietittävä uudelleen. Vasta kun hyväksymme asunnottomien ihmisten elämäntavan, kun emme enää pyri heitä väkisin hoitamaan tai muuttamaan, kun auttaminen lähtee näiden ihmisten omista tarpeista eikä meidän tarpeistamme – vasta tuolloin voimme taata myös kaikkein syrjäytyneimmille ihmisarvoisen elämän.

Pitkäaikaisasunnottomuus on vähentynyt Suomessa viime vuosina niin sanotun Asunto ensin -mallin toteuttamisen myötä. Mallissa ei edellytetä ihmisen muuttumista vaan avuntarvitsijan itsemääräämisoikeutta kunnioitetaan ja hän saa elää omanlaistaan elämää palvelujen piirissä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vahingollinen käyttäytyminen itseä tai toisiaan kohtaan hyväksyttäisiin.

Hyvästä kehityksestä huolimatta Suomessa on vieläkin yli 6 500 asunnotonta, joista pitkäaikaisasunnottomia on yli 2 000. Näin ei pidä olla. Asunto kuuluu jokaisen kansalaisen perusoikeuksiin.

Asunnottomien yötä vietetään YK:n kansainvälisenä päivänä köyhyyden poistamiseksi 17.10.2017.

Kirjoittaja on Luonalla terveydenhuollosta vastaava johtaja.

Pekka Tuomola
Anna kirjoittajalle palautetta: pekka.tuomola at luona.fi

Tilaa uutiskirje

Luitko jo nämä?