Luonan vastaanottokeskuksissa asuvat turvapaikanhakijat opiskelevat suomen kieltä kaksi tuntia viikossa, kukin oman osaamistasonsa mukaan. Lisäksi edistyneemmille tarjotaan tuplamäärä opetusta, neljä tuntia opetusta viikossa.
Toimiessani suomen kielen opettajana, olen saanut vastaanottokeskuksen asukkailta monia kielioppiin liittyviä kysymyksiä. Suomen kielioppihan ei tunnetusti ole helpoimmasta päästä.
Turvapaikanhakijoita kummastuttavat kieliopissa samat asiat kuin suomalaisiakin. Esimerkiksi vokaalien tuomat merkitykset sanoihin ja astevaihtelu ovat puhututtaneet. Miksi kirjoitetaan minä, mutta sanotaan mä? Miksi sanotaan Helsingissä, Espoossa mutta Vantaalla? Miksi kauppa ja kauppaan, mutta kaupassa? Myös vokaalien muodostamat merkityserot ihmetyttävät, esimerkiksi erot sanojen kukka ja kakku tai tule ja tuulee välillä huvittavat.
Puhekielen ja kirjakielen erot puhututtavat pidemmälle edenneitä opiskelijoita. Näitä asioita pohditaan sitten yhdessä ja mietitään syitä eroille. Monia naurattaa oma kysymystulva, mutta onneksi oppilaani ovat estottomampia kyselemään kuin suomalaiset!
Minusta tuntuu, että kieliopin koukeroiden selvittelyäkin tärkeämpää oppitunneilla on ollut yhdessä keskustellen vietetty aika. Suomen kielen lisäksi opetukseen nivoutuu luontevasti sen pohtiminen, millainen maa Suomi on asua ja elää. Välillä on keskusteltu paljonkin siitä, miten erilaiset suomalaiset tavat eroavat asukkaiden omista, totutuista vuorovaikutuksen ja käyttäytymisen muodoista.
Ihmetystä on herättänyt esimerkiksi se, että suomalaiset ovat ujoja ottamaan katsekontaktia tai että helsinkiläiset eivät herkästi hymyile vieraille ihmisille. Olenkin saanut kuulla opiskelijoiltani, etten ole tyypillinen suomalainen, koska hymyilen niin paljon! Suomalaista kulttuuria tulee opetettua puolivahingossa. Yhden kurssin viimeisellä tunnilla kuunneltiin Antti Tuiskua ja syötiin salmiakkia ja leipomiani mokkapaloja.
Monet kaipaavat juttuseuraa ja työnteko on aihe, josta riittää keskusteltavaa. Monet haluaisivat tehdä töitä, mutta törmäävät byrokratiaan ja tiukkoihin kielitaitovaatimuksiin. Myös ruoka puhututtaa. Ruokasanastoa opetellessa on katsottu makaronilaatikon reseptiä ja juteltu muista suomalaisten ruokatottumuksista, kuten ruisleivästä. Yhdessä on vertailtu mitä kukin syö aamupalaksi tai lounaaksi. Säästä puhuttaessa vertaillaan Suomen kylmää ilmastoa lämpimämpien maiden lämpötiloihin, suhtautuminen on usein huvituksen ja kauhistelun välimaastossa.
Opintotoiminnan tärkein tehtävä on asukkaiden aktivointi. Menetelmäksi on nyt valittu suullisen kielitaidon opettamisen priorisointi, toisto-menetelmä. Suullisen kielitaidon karttuessa voi jatkossa toivottavasti jutella entistä enemmän. Oppitunneilla tavoitteena onkin muodostaa lämmin ja turvallinen ympäristö, jossa voi huoletta jutella ja kysellä suomen kielestä ja kulttuurista.
Kielen opettelu onkin samalla kulttuurin opettelua ja kotoutumista Suomeen. Tässä vapaaehtoisilla on erittäin tärkeä rooli. Kiinnostaisiko sinua auttaa ja osallistua tähän työhön? Luona etsii jatkuvasti vapaaehtoisia tukemaan turvapaikanhakijoiden kielenoppimista esimerkiksi läksy- ja keskusteluapua antamalla tai toisto-menetelmän apuopettajana. Jos kiinnostuit, lue lisää Luonan vapaaehtoistoiminnasta täältä.
Kirjoittaja: Anni Jurvanen on suomen kielen vastuuopettaja, joka työskentelee Luonan Siikajärven ja Robert Huberin tien vastaanottokeskuksissa turvapaikanhakijoiden parissa. Anna kirjoittajalle palautetta etunimi.sukunimi@luona.fi tai 050 323 55 98.
